Puolustaja

Puolustaja

Thursday 30 October 2014

Luovutusvoitto


Häpeä. Se yllätti minut, hyökkäsi kimppuuni takavasemmalta, täysin odottamatta. Valo, johon olen astunut, tunkee lävitseni ja olen kuin lasia, pehmeää, kiemurtelevaa lasia. Ympärilläni säkenöivä puhtaus tekee hengittämisen mahdottomaksi. Olen saastetta. Minun suuni! – siinä se on. Huulillani kannan tuomiotani. Ne ovat likaiset, tomua täynnä. En voi piiloutua. Kunpa maa nielaisisi minut ja peittäisi ruumiini löyhkän! Kuka voi kestää? Kuka voi seistä totuuden edessä, pitää päänsä pystyssä ja katsoa sitä silmiin? Maaksi on ihmisen tultava, murennuttava mullan sekaan, lannoitteeksi viattomaan maaperään. Se on suodattanut ihmisen vuodattaman veren, suodattakoon minutkin.

Tunsin hiljaisen painon laskeutuvan päälleni painaen minut maata vasten ja vaivuttavan minut raskaaseen uneen. Se oli pelastukseni. Tiedottomuus. Kun vihdoin heräsin, katsoin heleänä punertavaa taivaanrantaa ja näin sitä vasten kummun ja sen laella ristin, jonka toisella käsivarrella roikkui kivääri. Se oli sotilaan hauta. Minun hautani. Siinä lepäsi sotilas, joka ei koskaan tiennyt minkä vuoksi taisteli. Taisteli, kuten muutkin, ajatellen sen olevan hänen velvollisuutensa, elämänsä oikeutus. Ei muistokirjoitusta, ei surijoita. Vain pieni risti ja muistutus turhasta taistelusta, elämän ruostuvasta kunniasta.

Taistelun äänet ovat kaikonneet ja koko tienoo ikään kuin huokaa hiljaa ja kunnioittavasti, salaten helpotuksensa. Myös linnut leikkivät äänettä lehdettömissä puissa kuin ottaen osaa tuntemattoman, mutta elolliseksi tunnistamansa sielun muodonmuutokseen, kiitollisina tämän viimeisestä ja luultavasti ainoasta uhrauksestaan luomakunnan hyväksi. Elämä – sellaisenaan – jatkuu siellä, missä oikeutusta sille ei etsitä, eikä vaadita.

Elämä – ansaitsematon ja puhdas – yksinkertaisesti on. Alan tuntea itseni osana sitä. Olemista. Sille ei löydy perustetta, ei syytä, ei oikeutusta, mutta sitä ei voi paeta. Ei kieltää. Siinä minäkin olen. Edelleen, vaikka takanani seisoo kummullaan tuo muistomerkki, allaan mätänevät luuni, vakaasti, tuulen hiljalleen heilutellessa kylmää kyvyttömyyttäni rakastaa. Näen sen taakseni katsomattakin.

Ei ole olemassa oikeutusta olemassaoloni puolustukseksi, jota voisin heilutella pääni yläpuolella ja huudella: “Katsokaa vaikka! Tässä se on: Oikeutukseni! Hyväksykää, tunnustakaa se!” Olen kelpaamaton. Ei minulla ole mitään, mitä esittää arvosteltavaksi ja odottaa jonkun lyövän siihen leiman ja tarjoavan hyväksyntänsä lämpimällä kädenpuristuksella, tai taputtamalla selkään ja sanovan: “Paikka on teidän!” Mikä paikka? Pettää odotukset? Kiitos, otan paikan! En sitä koskaan hakenut, enkä halunnut, mutta muutakaan ei ole tarjolla.

Odottaa ja pettyä... Usvaa. Tiheän kosteaa usvaa, joka kohoaa ihmisten sydämistä ja tupruaa huulten lomitse kylmille kaduille, joita pitkin viholliset kulkevat. Sitä kantautuu jälleen luokseni, tunkeutuakseen hengityselimiini - ja jos sallin – myrkyttääkseen mieleni ja sokeuttaakseen silmäni. En voi sallia sitä enää. On harjoitettava luontaista vastustuskykyä. Se on mahdollista, sillä ilman oikeutusta, minua ei käytännössä ole. Minua ei tarvitse huomata. Voin liidellä kuin tuikku kaamokseen laskeutuvilla kaduilla, joita kuljetaan päät painuksissa, väliaikaisten päämäärien saavuttamiseksi. Sujahtaa ohi huomaamatta ja olla vapaa. Eihän kuollut mies välitä. Voin aina katsoa taakseni ja nähdä tuon kummun ja nimettömän muistomerkin. Mutta en halua, sillä elämä on nyt. Riittää, että ajattelen matoja pesiytymässä luihini. Riittää, että muistan. Niin, olla etsimättä oikeutusta, välittämättä. Ja sitten... Pysähtyä, antaa painuneen katseen nousta, antaa lyhistyneiden keuhkojen hengittää, antaa olla haurasta lasia, pehmeää, likaista, kelpaamaton... Antaa odottaa odottamatonta. Pysähtyä ja nähdä. Nähdä elämä. Antaa armo.


No comments:

Post a Comment