Häpeä. Se yllätti minut, hyökkäsi
kimppuuni takavasemmalta, täysin odottamatta. Valo, johon olen
astunut, tunkee lävitseni ja olen kuin lasia, pehmeää,
kiemurtelevaa lasia. Ympärilläni säkenöivä puhtaus tekee
hengittämisen mahdottomaksi. Olen saastetta. Minun suuni! – siinä
se on. Huulillani kannan tuomiotani. Ne ovat likaiset, tomua täynnä.
En voi piiloutua. Kunpa maa nielaisisi minut ja peittäisi ruumiini
löyhkän! Kuka voi kestää? Kuka voi seistä totuuden edessä,
pitää päänsä pystyssä ja katsoa sitä silmiin? Maaksi on
ihmisen tultava, murennuttava mullan sekaan, lannoitteeksi viattomaan
maaperään. Se on suodattanut ihmisen vuodattaman veren,
suodattakoon minutkin.
Tunsin hiljaisen painon laskeutuvan
päälleni painaen minut maata vasten ja vaivuttavan minut raskaaseen
uneen. Se oli pelastukseni. Tiedottomuus. Kun vihdoin heräsin,
katsoin heleänä punertavaa taivaanrantaa ja näin sitä vasten
kummun ja sen laella ristin, jonka toisella käsivarrella roikkui
kivääri. Se oli sotilaan hauta. Minun hautani. Siinä lepäsi
sotilas, joka ei koskaan tiennyt minkä vuoksi taisteli. Taisteli,
kuten muutkin, ajatellen sen olevan hänen velvollisuutensa, elämänsä
oikeutus. Ei muistokirjoitusta, ei surijoita. Vain pieni risti ja
muistutus turhasta taistelusta, elämän ruostuvasta kunniasta.
Taistelun äänet ovat kaikonneet ja
koko tienoo ikään kuin huokaa hiljaa ja kunnioittavasti, salaten
helpotuksensa. Myös linnut leikkivät äänettä lehdettömissä
puissa kuin ottaen osaa tuntemattoman, mutta elolliseksi
tunnistamansa sielun muodonmuutokseen, kiitollisina tämän
viimeisestä ja luultavasti ainoasta uhrauksestaan luomakunnan
hyväksi. Elämä – sellaisenaan – jatkuu siellä, missä
oikeutusta sille ei etsitä, eikä vaadita.
Elämä – ansaitsematon ja puhdas –
yksinkertaisesti on. Alan tuntea itseni osana sitä. Olemista.
Sille ei löydy perustetta, ei syytä, ei oikeutusta, mutta sitä ei
voi paeta. Ei kieltää. Siinä minäkin olen. Edelleen, vaikka
takanani seisoo kummullaan tuo muistomerkki, allaan mätänevät
luuni, vakaasti, tuulen hiljalleen heilutellessa kylmää
kyvyttömyyttäni rakastaa. Näen sen taakseni katsomattakin.
Ei ole olemassa oikeutusta
olemassaoloni puolustukseksi, jota voisin heilutella pääni
yläpuolella ja huudella: “Katsokaa vaikka! Tässä se on:
Oikeutukseni! Hyväksykää, tunnustakaa se!” Olen kelpaamaton. Ei
minulla ole mitään, mitä esittää arvosteltavaksi ja odottaa
jonkun lyövän siihen leiman ja tarjoavan hyväksyntänsä
lämpimällä kädenpuristuksella, tai taputtamalla selkään ja
sanovan: “Paikka on teidän!” Mikä paikka? Pettää odotukset?
Kiitos, otan paikan! En sitä koskaan hakenut, enkä halunnut, mutta
muutakaan ei ole tarjolla.
Odottaa ja pettyä... Usvaa. Tiheän
kosteaa usvaa, joka kohoaa ihmisten sydämistä ja tupruaa huulten
lomitse kylmille kaduille, joita pitkin viholliset kulkevat. Sitä
kantautuu jälleen luokseni, tunkeutuakseen hengityselimiini - ja
jos sallin – myrkyttääkseen mieleni ja sokeuttaakseen silmäni.
En voi sallia sitä enää. On harjoitettava luontaista
vastustuskykyä. Se on mahdollista, sillä ilman oikeutusta, minua ei
käytännössä ole. Minua ei tarvitse huomata. Voin liidellä kuin
tuikku kaamokseen laskeutuvilla kaduilla, joita kuljetaan päät
painuksissa, väliaikaisten päämäärien saavuttamiseksi. Sujahtaa
ohi huomaamatta ja olla vapaa. Eihän kuollut mies välitä. Voin
aina katsoa taakseni ja nähdä tuon kummun ja nimettömän
muistomerkin. Mutta en halua, sillä elämä on nyt. Riittää, että
ajattelen matoja pesiytymässä luihini. Riittää, että muistan.
Niin, olla etsimättä oikeutusta, välittämättä. Ja sitten...
Pysähtyä, antaa painuneen katseen nousta, antaa lyhistyneiden
keuhkojen hengittää, antaa olla haurasta lasia, pehmeää,
likaista, kelpaamaton... Antaa odottaa odottamatonta. Pysähtyä ja
nähdä. Nähdä elämä. Antaa armo.
No comments:
Post a Comment